Ystävyydestä.

Kirjottelin vähän aikaa sitten tekstin tosirakkaudesta, ja nyt halusin kirjottaa tosiystävyydestä. Noi on kaks asiaa mitä mä haluan, mut en ainakaan toistaseks oo koskaan saanu kokea.
Mun mielestä tosiystävyyttä on se, että voi kertoa toiselle mitä tahansa, eikä se tuomitse, eikä hylkää, ei puhu paskaa selän takana, puolustaa aina. Mä haluisin olla se, jolle se toinen soittaa heti ekana ku jotain tapahtuu, oli se sitten jotain positiivista tai negatiivista. Se toinen huomaa, jos mulla on jokin hätänä, ja että jutellaan joka päivä, vaikka ei nähtäiskään. Mikään tilanne ei olis semmonen awkward, eikä muakaan haittais esim. halata sitä toista, niin kuin nykyään on. Mulle tulee kaikkien kanssa awkward fiilis, jos halaan niitä tai ne halaa mua, lukuunottamatta poikaystävää ja perhettä.
Haluisin ystävän, jota voisin rehellisesti sanoo parhaaksi kaveriksi, ja että mä olisin sen paras kaveri kans. On vaan muutama ihminen, joita oon voinu joskus sanoa parhaaksi kaveriksi. Mutta jostain syystä se ystävyys on aina loppunu, enkä oikeestaan tiedä miks, onks vika ollu mussa ittessäni? Vai onko se toinen vaan löytäny "paremman" kaverin.

Muistan kun ala-asteelle, taisin olla viidennellä luokalla, mulla oli paras kaveri. Me oltiin yhessä joka päivä, koulussa ja koulun jälkeen, meil oli tosi hauskaa ja oltiin samankaltaisia ihmisiä. Ja kerran koulussa välitunnilla tyttöporukalla juteltiin, ja multa kysyttiin kuka mun paras kaveri on, ja vastasin tän mun kaverin nimen, josta pystyin sanomaan, että se on mun paras kaveri. Siltä kysyttiin samaa ja se sano jonkun toisen nimen. Se sattu. Muistan ton hetken vieläki niin elävästi, vaikka siit on melkein 10 vuotta! Veikkaan et sen takia meiän ystävyys hiipu pikkuhiljaa pois.

Tää aihe on tärkee mulle tällä hetkellä, koska oon edellisen parisuhteen päätyttyä huomannu, ettei mulla oo montaakaan kaveria enää jäljellä. Kolme oikeestaan, mutta yks muutti toiselle puolelle Suomee, ja toista nään noin kerran kuussa, ja ei jutella edes Facebookissa kovin usein. Kolmatta nään aika tasasin aikavälein useemmin, mutta meilläkin saattaa mennä helposti kuukausikin ettei nähdä, jos kumpikaan ei pyydä toista jne.
Ja tosiaan tän eron jälkeen, yhteydenpito kaikkiin muihin kavereihin jäi, mä en pitäny niihin yhteyttä, eikä ne pitäny muhun. Mulla on arvaukseni, että musta puhutaan pahaa selän takana, koska joskus erot on aika häijyjä, ja tää oli yks niistä.
Lueskelin vanhoja omia status-päivityksiä viime viikolla, ja bongasin sieltä kommenteista yhen kaverin, ja huomasin, ettei se olekkaan enää mun Facebook-kaveri, joten kysyin että miks näin on. Vastaukseksi sain, että mun ja exän eron jälkeen hän alkoi hengailemaan enemmän exäni kanssa, ja ei halunnut lueskella mun profiilista asioita ja ettei pitänyt kuinka mä olin hoitanut tilanteen. Olin töissä, kun tän viestin luin, joten itseni tuntien olisi pitäny arvata että repeen itkuun, joten pomo lähetti mut kotiin.
Vasta sen jälkeen oon kunnolla tajunnut, että kuinka yksin mä nykyään oon, herään aamulla, meen töihin, tuun kotiin, nukun, herään, meen töihin and so it goes round and round.
On mulle sanottu, että ei ne ollu mun todellisia kavereita, koska ne on varmaan jo unohtanu mut, ehkä ei ollut sitten...

Eräs päivä viime viikolla olin töissä ja tuli yhtäkkiä tosi pirtee olo ja halusin tehä jotain kivaa. Soitin sit tälle mun hyvälle kaverille ja kysyin lähtiskö se mun kaa vaik parille bisselle johonki. Sen poikaystävä oli lomilla ja halus olla sen kanssa. Ymmärrän tän täysin, ei siinä mitään! Sit se sano "pyydä mukaan... öö..." ja seki tais tajuta, ettei mulla ole yksinkertaisesti muita, joita pyytää. Rupesin säälii itteeni, huoh.

Monet ihmiset varmasti ajattelee, ettei asia oo niin paha, mut mua se vaan sortaa koko ajan. Oon tosi seurallinen ihminen, mut en jaksais olla koko ajan yksin, tää on suoraan sanottuna perseestä! Ja tällä hetkellä oon töissä paljon, nii en jaksa / ehdi ettiä uusia kavereitakaan, joten toisaalta tää postaus on ihan turha, koska mä voisin tehä asialle jotain, enkä vaan valittaa siitä. Mut halusin silti nyt kumminki jaella ajatuksiani tästä aiheesta.
Toivottavasti mäki saan joskus sen kauan kaivatun parhaan kaverin.

- Riika

Now.

HUOM. Alla oleva teksti sisältää yhden tietyn lauseen toistamista monta kertaa.

Päivän aihe, mun uus tatska ja mitä se merkitsee mulle.
Rupesin joskus vuos sitten haaveilemaan teksti-tatuoinnista, ja oon koko ajan halunnu sen vasempaan käsivarteen, kyynärtaipeesta ranteeseen. Halusin sen olevan jotain joka kuvaa mua ja/tai antaa jonkun ohjeen elämään. Mul on ollu tän vuoden aikana vaikka minkälaisia ideoita, minkälaisen ja minkä lauseen haluun hakata loppuelämäni ajaksi ihooni. En kuitenkaa halunnu semmosia sanoja, jotka saattaisi olla monella muullakin.

Kirjottelin koneelle muistiin mahdollisia tatuointi-lauseita ja tässä pari ehdokasta;

'This day will die tonight and there ain't no exception'
Joka on Poets of the Fallin biisistä, ja sen tarkotus oli muistuttaa, että vaikka kuinka huono päivä olis ollu, huomenna on aina parempi. Tää päivä kuolee tänään, eikä siihen ole poikkeusta.

'Wanting to be someone else, is a waste of the person you are'
Quote Kurt Cobainilta, mieheltä joka muutti mun elämän, ku olin teini-ikäni alussa! Loistava elämänohje kelle tahansa vähänkin epävarmalle ihmisille. On hyvin mahdollista, että jonain päivänä nääkin sanat koristaa mun ihoa.

Viime maaliskuussa halusin alkaa kirjottaa blogia omasta elämästäni, ja mietin mikä olisi hyvä otsikko blogille.
Oon kuunnellu Paramorea 7. luokasta asti ja rakastuin vuoden alussa niitten uuteen hittibiisiin 'Now', josta sitten sain idean blogin otsikkoon. Biisin kertosäkeessä lauletaan 'there's a time and a place to die, but this ain't it. If there's a future, we want it now., joka oli musta tosi mahtavasti sanottu. Mutta tottakai, koska minähän olen vain yksi ihminen, muutin sanan we -  me, sanaan I - minä. Näin syntyi blogin otsikko.

Ja siis viime tiistainahan mä kävin hakkauttamassa tämän kyseisen lauseen käsivarteeni. Se on nyt siinä ja pysyy.
Mutta Paramoren takia en ottanut kyseistä tatskaa, vaan syiden takia mitä tää lause nykyään merkitsee mulle. Sille on kasvanu tässä kuukausien harkinnan aikana monta merkitystä, joiden takia päätin sen ottaa.

Mä en tiedä mitä mun tulevaisuus tuo tullessaan, en tiedä mitä haluun elämältä, en tiiä mitä työtä oikeesti haluaisin tehä, mulla on paljon unelmia, mutta jostain syystä en osaa toteuttaa niitä tällä hetkellä, ja toivon, että jonain päivänä osaan niitä toteuttaa ja tehdä just sitä mitä mä haluun. Oli se sitten mitä tahansa.
En oikeastaan vaadi omalta tulevaisuudelta muuta kuin että haluun olla onnellinen.
Tunnen itteäni sen verran, että tiiän kuinka malttamaton oon. Vaikka en tiiä mitä tulevaisuudessa on, mä tahdon sen nyt. NYT! Sen takia tää lause kuvaa mua todella hyvin.
Toisaalta taas en ees haluu tietää miltä mun tulevaisuus näyttää, mutta toivottavasti valoisalta.

Mä oon käyny läpi paljon suuria muutoksia ja päätöksiä tässä viimesen puolen vuoden aikana, jotka ei oo kaikki ollu niin helppoja. Muutin ensimmäistä kertaa yksin asumaan ja jäin samalla muutenkin aika yksin, moni kaveri ei yhtäkkiä pitänytkään yhteyttä.
En oo lähiaikoina muuta tehnykkään kun käyny töissä ja istunu himassa yksin, viikonloput yleensä viettäny poikaystävän kanssa, en sen enempää. Yksinäisyydestä huolimatta oon onnistunu olemaan onnellinen, suurin kiitos siitä kuuluu poikaystävälle, vaikka se asuukin helvetin kaukana.

Halusin alunperin ottaa tän tatskan myöhemmin, mutta kun mä tajusin, että mun viimeiset päivät "teini-ikäisenä" alkaa, halusin ottaa sen nyt. Se myös muistuttaa mua mun lapsuudesta teini-iästä, ja just tästä ajasta, ennen kun oon alottamassa mun "oikeen" elämän. Valmistun ammattiin ens kuussa ja täytän 20, etin tällä hetkellä ekaa vakituista työpaikkaa. Hämmentävää. Kaikki mahdolliset vastuut ja muut aikuisuuden hienoudet alkaa mulle kohta. Se pelottaa mua, but I just can't wait ;)

Se on mulle elämänohje, se kuvastaa mua, se muistuttaa muutoksista, positiivisista ja negatiivisista, ja just näistä päivistä, joita elän nyt. En vois olla ylpeempi ittestäni.

<3: Riika